Sattumalta eksyin seuraavaan Suomi24 sivustolle keskusteluun, missä +ja -30 vuotiaat aprikoivat, millaista rasitusta ja harmia lapsista olisi koko loppuiäksi.
- lapset eivät ole minua varten, eläimet ja mies sen sijaan ovat!
- on oma ongelma, jos olette tehneet kersa-virheen .... jne nyt kadutte
- hyi, mitä paskaisten vaippujen kanssa puuhastelua, en ainakaan minä ..
Näyttää hankalalta hoidettavalta, syököhän se porkkanoita ?
Näistä ja muistakin mielipiteistä päätellen räkänokkaisista lapsista olisi harmia liiankin kanssa, eikä näin ollen jälkeläisiä todellakaan kannattaisi hankkia .... No, tästä poiketen olen itse toista mieltä, enkä voinut olla kirjoittamatta oheista puolustussaarnaani, missä ehdottomasti kannatan lasten hankkimista, silläkin uhalla, että se vaikealta ja karmealta idealta tuntuisikin. Voisi loppuelämä mennä pilalle...
Tässä siis kertomus omista kokemuksistani:
Me mentiin naimisiin 24-vuotiaina. Ja sitten kului liitossamme 15-vuotta hiljaiseloa, minkä aikana ei saatu lapsia. En ollut epätoivoinen niiden saamisesta. En tiennyt tuon taivaallista lapsista, enkä niitä paljoa ollut nähnyt tai tavannutkaan. En ollut kiinnostunut lapsista, enkä ollut äiti-tyyppiä ollenkaan. Me asuimme uudessa talossamme, jossa mm oli valmiiksi lasten huoneet, jos niitä nyt olisi sattunut syntymään. Kun täytin 41-vuotta minulle tehtiin leikkaus, minkä seurauksena tulin raskaaksi. Meille syntyi 2 poikaa peräkkäisinä vuosina. Lapset on olleet tosi helppoja, eikä meillä ole ole koskaan ollut "yöllä heräämistä" eikä kiukuttelua poikien kanssa. Pojat syö samaa ruokaa, mitä mekin joten ei heistä ole ollut " mitään velvoitteita". Jos nyt jotain vertailua pitäisi tehdä, niin mies on hankalampi mitä lapset. Varsinkin jos istäntä on eri mieltä, mitä minä, aiheisiin puuttumatta. Olemme vapaasti
Harmia näistä söpöläisistä ?
matkustelleet lastemme kanssa kuten kahdestaan ennenkin. On ollut karmeaa nähdä, miten toiset vanhemmat stressaantuvat lastensa kanssa. Meillä ei ole stressiä ollut ja pojat on olleet ihania. Nyt yli 50-vuotiaana kaikki saavutukset elämässä tuntuisi turhalta, jos ei poikia olisi. Siskollani on samanikäiset lapset, ja mm viimeksi lomailin Lontoossa yhdessä näitten 4:n nuoren 15-17 vuotiaan kanssa. Kyllästyimme 5 vuotta sitten hotellilomiin, ja ostimme huvilan Turkista. Lomien aikoina huvilalla olisi aika tylsää yksin, istua aprikoosipuun alla. Yksinäistä olisi myös kotona, istua TV:n ääressä tylsyydessä, jos ei nuorisoa olisi.
Suosittelen, että jyrkkäkantaiset ja epäilijät vielä tarkemmin harkitsisivat lasten hankkimista. Mielestäni sukukypsiltä 30 kymppisiltä puuttuu perspektiivi. Lasten elämäastä vaippaikä kestää aikansa 3 vuotta, mutta itse lapset saa pitää luonaan yli 50 vuotta, jos elämä itsessään vain kantaa. Elämästä haetaan extreme kokemuksia ja eikös vaippaikä voisi olla sellainen kokemus, mikä rikkoo arjen ? On kuitenkin totta, että lapsista voi olla harmiakin. On kait sattumaa, ettei meillä harmeja ole ollut. Koska mm lapsillamme oli astma, saimme kotiimme lasten hoitajan, jolle kunta maksoi palkan. Näin ollen poikiamme ei tarvinnyt viedä hoitoon minnekään. Vauvana pojat nukkui 8 tuntia putkeen ja vähän ihmettelen, mistä "yöllä syömisestä" äidit nykyään puhuu ? Vauvojen vaippoja vaihtelin ihan mielelläni, kun päivisin ei muutakaan tekemistä ollut. Autollani pääsin pikkuisteni kanssa, minne halusin. Pääsin ihan ok takaisin omaan työhönikin, kun äitiysloma loppui. Olisi kyllä mieskin hoitanut poikia kotona, jos olisin tätä pyytänyt.
Mitä harmia lapsista siis olisi ? mitä kokemuksia on muilla ?
Meillä on iso omakotitalo ja tyhjältä se tuntuisi, ilman asukkaita. En jaksaisi itse hoitaa isoa nurmikkoa, minkä pojat pitää siistinä. Jos teen omenapiirakkaa, kuka sen söisi ? yksinkö ?
Mitä mieltä olette, olenko päässyt liiankin helpolla lasteni kanssa ? Mitä vaikeuksia itselläsi on ollut ?
Tekstit
